Viulisti Erik Nygård on suomalaisen viulumusiikin asiantuntija, joka esiintyy Stundarsin Hemmerintalolta järjestettävässä suoratoistokonsertissa yhdessä pianisti Anton Ylikallion kanssa. Konsertin teokset on Musiikkijuhlien vuoden teemaan liittyen sävelletty 1920-luvulla itsenäisyytemme alkuaikoina ja säveltäjäpaletissa on melkein koko Suomi edustettuna, sillä hämeenlinnalaissyntyisen kansallissäveltäjämme Jean Sibeliuksen lisäksi ohjelmassa on Porista tulleen Selim Palmgrenin ja Käkisalmen oman pojan Erkki Melartinin teoksia.

Erik Nygård, viulu

Anton Ylikallio, piano

Selim Palmgren (1878–1951):
Kappaleita viululle ja pianolle Op. 78 (1921–1922)

Erik Erkki Melartin (1875–1937):         
Une Caresse Op. 119c (1922)

Erik Erkki Melartin:
Kuusi helppoa kappaletta Op. 121 (1924)

Jean Sibelius (1865–1957):
4 kappaletta viululle ja pianolle Op. 115 (1929)

Jean Sibelius: 
Novellette Op. 102/1 (1922)

1900-luvun alun musiikkielämä oli Suomessa paljon rikkaampaa kuin nykyään useinkaan muistetaan. Itse asiassa kyseessä oli suorastaan ilmiömäinen kukoistuskausi, joka voidaan suurelta osin jäljittää vuonna 1882 perustettuun Helsingin musiikkiopistoon (myöhemmin Sibelius-Akatemia) ja sen ensimmäiseen rehtoriin Martin Wegeliukseen. Opistossa toiminut kansainvälinen opettajakunta tarjosi 1800-luvun lopun nuorille perusteellisen ja laadukkaan koulutuksen sekä usein myös innon lähteä vielä ulkomaille jatko-opintoja varten. Näiden joukossa olivat Jean Sibelius, Leevi Madetoja, Erkki Melartin, Selim Palmgren ja monet muut. Viimeksi mainittu Palmgren sai opistossa pianonsoiton opetusta Fredryk Melzerilta, Walter Petzetiltä ja lopuksi Karl Ekmanilta valmistuen vuonna 1899. Tämän jälkeen alkoi monia vuosia kestänyt ulkomaanmatkojen ja jatko-opintojen täyttämä kausi, jolloin Palmgren menestyi myös konserttipianistina. Kolmen ensimmäisen pianokonserttonsa avulla Palmgren saavutti suurta kansainvälistä mainetta ja päätti vuonna 1920 yhdessä vaimonsa, laulajatar Maikki Järnefelt-Palmgrenin kanssa kokeilla onneaan Yhdysvalloissa. Vierailu kesti lopulta peräti viisi vuotta ja sen aikana hän myös sävelsi ja julkaisi lukuisia teoksia amerikkalaisilla kustantajilla. Yksi näistä oli sarja pienimuotoisia mutta sisällöltään hyvinkin rikkaita viulukappaleita Op. 78, joka syntyi New Yorkissa kiertueiden välisten lepokausien aikana. Sarjan ilmaisuskaala vaihtelee impressionistisen maalailevasta railakkaan suomalaisen pelimannimeiningin kautta orientaaliseen eksotismiin.

Erik Gustaf ”Erkki” Melartin oli vain pari vuotta Palmgrenia vanhempi ja hänen varhainen polkunsa oli melko samanlainen. Kuitenkin siinä missä Palmgren määrätietoisesti hakeutui kansainvälisille markkinoille, Melartin pysyi uskollisena Helsingin musiikkiopistolle. Muutamaa lyhyempää katkoa lukuun ottamatta hän vihki elämänsä opistolle, ensin sävellysopettajana ja sittemmin myös opiston pitkäaikaisena rehtorina. Melartinin säveltäjänuran keskiössä ovat hänen kuusi valmistunutta sinfoniaansa, jotka syntyivät suunnilleen samoihin aikoihin kuin Sibeliuksen sinfoniat, mutta joissa säveltäjä silti haki omia reittejään, ammentaen vaikutteita muun muassa Gustaf Mahlerin tuotannosta. Melartin oli myös Pohjoismaiden ensimmäinen kapellimestari, joka otti Mahlerin musiikkia ohjelmistoonsa. Palmgrenin tavoin Melartin muistetaan kuitenkin nykyään enimmäkseen pienimuotoisista sävellyksistään, etenkin monista soololauluista.

Melartin sävelsi ahkerasti myös pianolle sekä kamarimusiikkia ja oli taitava ilmaisemaan itseään lyhyen kaavan mukaan, kuten on kuultavissa pienessä soolokappaleessa Une caresse. Tämä oli osa laajempaa 24 kappaleen kokonaisuutta Nuorta elämää Op. 119. Helposti lähestyttävä ja viehättävä on myös sarja Kuusi helppoa kappaletta Op. 121.

Kun Jean Sibelius oli saattanut päätökseen viimeiseksi osoittautuneen orkesteriteokseksensa Tapiolan, säveltäjän luomisvoima alkoi hiipua. Näin sanotaan, joka tapauksessa; 1920-luvun lopussa hiljaisuus laskeutui Ainolan ylle. Mutta näyttää siltä, että Sibelius vielä seuraavan vuosikymmenen alussa piti itseään aktiivisena säveltäjänä, mistä todistaa työskentely kahdeksannen sinfonian parissa ja kirjeenvaihto sen ympärillä. Yhä ankarampi itsekritiikki sekä mahdollisesti epämukavuus modernismin ajan musiikillisessa maailmassa saivat kuitenkin vanhan mestarin päättämään monia sävellysprosesseja takan äärellä. Syksyllä 1928 Sibelius sai kirjeen kustantaja Carl Fischeriltä, jossa pyydettiin uusia kamariteoksia julkaistavaksi. Sibelius vastasi säveltämällä kolme kokonaisuutta soolopianolle sekä pianolle ja viululle, op. 114–116. Kenties yhdysvaltalainen kustantaja kuitenkin pelästyi teosten pelkistettyä ja abstraktia luonnetta, sillä ne hylättiin, minkä johdosta Sibelius tarjosi sävellyksiä Breitkopf & Härtelille. Opuksen 115 neljä kappaletta ovat toki abstrakteja ja arvoituksellisia, mutta todistavat samalla säveltäjästä, jonka ei enää tarvinnut säveltää miniatyyreja saadakseen leipää pöytään, vaan joka pystyi työskelemään yksinomaan inspiraation puitteissa. Lyhyt mutta vuolas viulukappale Novellette Op. 102 syntyi muutamaa vuotta aiemmin synkän taivaan alla. Sibeliuksen alkoholinkäyttö ja holtiton rahantuhlaus aiheuttivat perheelle suurta huolta ja hänelle itselleen ahdistusta. Hän sai kerta toisensa jälkeen kielteisiä vastauksia kustantajilta uusista sävellyksistään ja joutui myymään niitä selvään alihintaan, usein tanskalaiskustantaja Wilhelm Hansenille. Kesällä 1922 Sibeliuksen veli Christian sairastui vakavasti ja kuoli heinäkuun alussa. Vasta vuoden loppua kohden tilanne helpottui jonkin verran ja Sibelius saattoi taas käydä kuudennen sinfoniansa kimppuun. Novellette oli Hansenin julkaisemien kappaleiden joukossa ja kuin luvaten jatkoa, jota ei koskaan ilmaantunut, teoksen numerointi on Op. 102 nro 1.