Käyrätorvi oli 1700-luvun puoliväliin saakka soitin, joka luonnontrumpetin tavoin oli rajoitettu luonnolliseen yläsävelsarjaansa, joka tuotettiin puhaltajan ansatsin avulla. Tämä tarkoitti, että soitin oli rakennettu tiettyyn sävellajiin, ja ainoa tapa vaihtaa sävellajia oli erinäisten lisäputkien lisääminen soittimen pidentämiseksi. Kuitenkin samoihin aikoihin kuin Joseph Haydn tuli Esterházyn hoviin, tapahtui käyrätorven kehityksessä ratkaiseva käänne. Soittajat alkoivat tutkia, miten lisäsäveliä pystyttäisiin tuottamaan tukkimalla oikealla kädellä soittimen kello-osa ja näin lisäämään soittimen harmonisia mahdollisuuksia. Ehkä ratkaisevammin kuin kukaan muu vaikutti tämän tekniikan leviämiseen böömiläinen käyrätorvisti Jan Vaçlav Stich, joka tunnetaan yleisemmin nimellä Giovanni Punto, mutta myös Haydnin orkesterin soittajat olivat ilmeisen varhain kehityksessä mukana. Tämä on havaittavissa mm. Haydnin sinfonioiden korkeissa ja vaativissa torvistemmoissa, mutta myös viehättävässä, pienimuotoisessa divertimentossa Es-duuri, jonka torvistemma on haaste myös nykypäivän soittajille korkeasti kehittyneine soittimineen.

Kun Paul Hindemith, selviydyttyään palveluksestaan ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa, ponnisti uusin voimin säveltäjyyteen, maailma oli perusteellisesti muuttunut. Viiden vuoden sota oli pyyhkinyt vanhat perinteet, konventiot ja hienoudet pois eikä musiikkikaan ollut enää entisensä. Romanttisen kauden perinteet olivat toki alkaneet murentua jo pitkään ennen sotaa, mutta nyt ei todellakaan ollut enää palaamista entisaikojen estetiikkaan. Hindemith, joka oli itsekin ottanut ensiaskeleensa säveltäjänä myöhäisromantiikan puitteissa, heittäytyi nyt kirpeän ekspressionistiseen sävelkieleen, usein satiirinomaisilla mausteilla. Vähitellen tämä tyyli väistyi, ja hänen etsintänsä uudesta sävellystavasta uudelle ajalle kiteytyi eräänlaiseksi uusklassmiksi, ”neue Sachlichkeitiksi” eli uusasiallisuudeksi. Sitä ennen, erityisesti 1920-luvun alkuvuosina, Hindemithin tyyli oli enimmäkseen kuitenkin joustamattoman kumouksellinen. Sonaatti soolosellolle syntyi tämän kiihkeän luovan kauden aikana: kerrotaan, että Hindemith sävelsi neljä sonaatin viidestä osasta yhden päivän aikana. Teos on symmetrisesti rakennettu mittavan keskiosan ympärille. Kolmatta osaa ympäröi kaksi hetkenomaista intermezzoa, ja uloimpana kaksi hieman laajempaa osaa. Myös tunnelmaltaan lyyrinen väliosa kontrastoi ympäröivien, kovakouraisen freneettisten osien kanssa.

York Bowen oli ensimmäistä maailmansotaa edeltävien vuosien aikana nouseva tähti brittiläisessä musiikkimaailmassa pianistina ja säveltäjänä. Hän oli omien opintojensa jälkeen Lontoon Royal Academy of Musicissa nopeasti saanut sieltä myös työpaikan, ensin pianonsoiton opettajana ja sittemmin professorina. Hänen sävellyksensä persoonallisen myöhäisromanttiseen henkeen saivat myös innokkaan vastaanoton ja hän voitti kotimaassaan useita palkintoja. Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä kuitenkin yhteiskunta ja esteettiset mieltymykset kehittyivät nopeasti ja Bowenista tuli vähitellen eräänlainen romanttinen reliikki. Siitä huolimatta hän jatkoi säveltämistä läpi elämänsä, usein pedagogisin motiivein – varsinkin pianoteoksissaan.

Kvintetto käyrätorvelle ja jousille sävellettiin vuonna 1927 ja se on oivallinen esimerkki Bowenin viljelemästä virkeästä mutta vanhoillisesta tyylistä. Säveltäjä hallitsi itse paitsi pianonsoiton, myös käyrätorven, joten torvistemma on taitavasti soittimelleen muotoiltu, kuten olettaa voikin. Ensimmäinen osa käynnistyy vahvasti esikuvinaan sekä Vaughan-Williamsiettä Ravel. Sen jälkeen ilmaisu kääntyy takaisin kohti perinteisempää tyyliä. Läpiromanttisen andanten jälkeen seuraa lopuksi pirskahteleva finaaliosa, täynnä musiikillista energisyyttä.